Koiranäyttely-viikonloppu on ohitse. Mietin siellä istuessani, miten tuollainen yhteinen harrastus, niinkuin varmasti mikä muukin, yhdistää ihmisiä. Se tapahtuu aivan huomaamatta, ainakin nuorempien ihmisten kanssa. "Mikä sinun koirasi, mikä sen nimi, mihin luokkaan se osallistuu, ai ollaankin samassa ryhmässä, mistä päin tulette...."  ja huomaamatta olemme jutelleet jo kymmenen minuuttia ja näyttely-tulokset meinaa jäädä saamatta. Tosin sitten mukaan mahtuu ihmisiä, jotka kilpailevat tosissaan, mutta ei sekään mikään paha asia ole. Sellaiselle ihmiselle merkitsee eri asiat, paljon.
On myös kiva tavata ihmisiä, joihin on tutustunut vuosia sitten samanlailla, aivan sattumalta, ja nyt ollaan jo vanhoja ystäviä.
Tämäkin on siis jonkinlainen sosiaalinen verkosto.

Olen oppinut myös käyttämään matkat hyödyksi, nytkin tuli tehtyä puolitoista sukkaa. Tosin kotiin tullessamme lauantaina pysähdyimme kaupassa ja minä jäin autoon parkkipaikalle ja puikot kilisivät. Ohitse käveli mies, joka oli pudottaa silmänsä. Ajatteli varmasti, että onpa hullu nainen, kun ottaa kutimen mukaan kauppareisullle, ei tiennyt, että kauppareissu kesti yli tunnin suuntaansa.