Olen sairastelun vuoksi ollut kotona monta viikkoa ja pyörinyt piiriä keittiön ja olohuoneen väliä ja tullut välillä melkein hulluksi.
Ei sillä etten nauttisi yksin olostakin. Ei kukaan käske tai kiellä, saa suunnitella oman päivärytminsä. Ainoa mikä rytmittää on mies ja koirat. Mutta kuitenkin. Voin miettiä: tänään on sateista, hieman kylmää, laitan tulet takkaan, sytytän kynttilät ja toisena: ihana auringonpaiste, nyt matot (tai siis matto, meillä on vain yksi, käytännön syistä) ulos, hihat heilumaan.
Nyt oli sitten jo se tilanne, ettei enää kolota, saa ajaa autoa (ja taas uskaltaakin) ja seinät kaatuu päälle. Kävin jo viimeviikolla pitämässä kaupunki päivän. Kävin kosmetologilla, kampaajalla, kaupoissa ja tietenkin eläinkaupassa.
Sitten ystävätär soitti, pidetäänkö myyjiäiset? Heti valmiina! Oli nimittäin kertynyt näinä pitkinä viikkoina sukkia, myssyjä, rannekkeita, neulatyynyjä jne. jne. En edes miettinyt saanko mitään myytyä, ajattelin vain sitä, että näen taas ystäviäni, saamme parantaa maailmaa tyttöporukalla ja kuka kertoo lapsistaan, kuka koiristaan, kenen koira makaa jaloissani. Ja huomaa tulevansa vanhaksi. Ystävättäreni tytär oli mukana, käy parturi-kampaaja koulua ensimmäistä vuotta ja aloitaa pian ajakortin ajamisen. Muistan kuinka äitinsä laittoi tuon ihanan pienen nyytin syliini. Voi kuinka tunsin itseni ikälopuksi.
Vaikka juuri tunnen elämäni parasta aikaa. Kiloja takana 45, silmät laserleikattu, polveen tekonivel laitettu. Minä elän. Parasta aikaa.